maanantai 21. tammikuuta 2013

Jokin liikahti


Ehkä se tapahtui jo heti aamulla, auringon noustessa ja värittäessä taivaanrannan oranssin kirjavaksi. Tai sitten myöhemmin kun ajelin autolla hakemaan pikkuapulaista kerhosta ja aurinko paistoi niin että oli melkein otettava aurinkolasit silmien suojaksi.
Tai ehkä se tapahtui jo viimeviikolla. Sinä päivänä kun pikkuapulainen kesken puuhailujen kiipesi syliin ja sanoi " Minä olen niin pieni ja kaunis."

Jokin minussa liikahti. Ajatukseni löysivät reitin jonka poissaoloa olin ehtinyt jo ihmetellä. Mieleni liikahti, ja aloin kaivata kevättä. Teki mieli kaivaa kuva-arkistoista esiin ne ihan pienimmät ja hauraimmat kukat.


Katson lasta. Sekin on niin pieni ja niin hauras, ja silti niin varma siitä että on kaunis ja pystyy mihin vain. Katson kevään ihmeellisiä pienoisia kukkia. Kuulen mielessäni kuinka kiurut virittävät reviirisirkutuksiaan peltojen yllä. Tulee mieleen Vuorisaarnakin. " ...Katsokaa kedon kukkia, eivät ne työtä tee, ja silti ne loistavat ihmeellisemmin kuin Salomo kaikessa loistossaan. Katsokaa lintuja, eivät ne murehdi huomisesta päivästä..."


Kuvat ovat viimevuoden maaliskuulta ja huhtikuun alusta. Ajatelkaa. Kahden kuukauden kuluttua alkaa maa sulaa pälvipaikoista niin, että pienet hauraat kukat nousevat maasta. Kevät on ihme.

 Ja millä voimalla ne nousevatkaan maan uumenista! Niitä ei mitkään lehtikarikkeet pidättele. Valon ja lämmön houkuttelmina ne tulevat ilahduttamaan meitä.



Jaksetaan vielä vähän aikaa. nauitaan keväthangista ja huikeista aurinkoisista päivistä.


Johan me syksyn pimeistä selvittiin. 

Kevät on täällä nopeammin kuin uskoisikaan.





sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Paluu kesämuistoihin


Selailin kuvia viime kesältä. Löysin juhannuksen jälkeisiä yltäkylläisen kesän päiviä, sateisia ja paahteisia heinäkuun päiviä.
Se on kummallista, että vaikka kesällä näkee puutarhassa paljon puutteita ja korjaamisen varaa, kaikenlaiset pöheiköt ja sekamelskat näyttävät tammikuussa mitä suloisimmilta. Katsokaa nyt kuinka ihana kukkakimara; päivänkakkaroita, mummolta perittyjä harjaneilikoita ja jalokallioisia, kyläkurjenpolvea, keltamataraa, kärhön kieppuvia nupullisia versoja...


Viimekesänä satoi paljon.

Pisaraiset kuvat puhuttelevat minua erityisesti. Vesipisarat puhuttelivat kesälläkin. Nyt talvella en vain meinaa uskoa, miten paljon upeita värejä löytyy kuvista, joihin koitin tallentaa vesipisaroita.



Päivänkakkara. Lapsen pulleat sormet. Kesän tuoksu. Lapsen riemu. Paljaat varpaat. Voi miten onnelliset lapset. Kerätään yhdesssä äidille kukkia. Isosisko auttaa pikkuveljeä. Voi miten kaunis kimppu!
Tästä kuvasta tuli monta ihanaa hetkeä mieleen.


Kesä, humalan huikentelevaiset versot ja lasten riemuisa leikki tarmpoliinilla..




Onnellinen koira.


Ensin ajattelin etten taida kehdata laittaa tätä kuvaa. Siinä on ihana keto koiranputkia. Eikö vain näytäkin aika suloiselta? Kuin palanen salaista puutarhaa, portti johonkin ihmeelliseen...

Elämääni pidempään seuranneet ymmärtävät mitä tarkoitan kun en meinannut kehdata laittaa tätä. Siinä on nimittäin minun väriteemapuutarhani viimekesänä. Uskokaa tai älkää. Taustalla oikeassa reunassa oleva pieni puu on siniluumu sinisen puutarhahuoneen keskellä. Punainen täplä vasemmalla on vuoriruusu punaisen puutarhahuoneen sivustalla. Niin. Minulla on aika paljon tekemistä vielä. Mutta suunnitelma on valmis. Ja vaikkei ihan heti uskoisi, niin etelässä (kuvassa oikealla ) reunalla on kuin onkin elinvoimainen tuomipihlaja- aidanne ja toisella puolella on serbiankuusiaita suojaamassa tulevaisuuden arkoja magnolia- ja alppiruusuistutuksia pohjoisen puhureilta. Uskokaa vain. Kylläs e siellä on. Näen sen sieluni silmin kokoajan mielessäni, sen millainen siitä tulee. Viimekesänä ei ollut vielä sen aika. Mutta ehkä ensikesänä... Tervetuloa katsomaan viiden vuoden kuluttua...


Pitää seuraavaksi esitellä tämä. Se kasvaa isäni puutarhassa. Se on minun oma ruusuni. Isän oman siemenkasvatuksen tulos, nimeltään Lauraliini. Saan siitä varmaankin ensikesänä juurivesan siirrettäväksi omaan puutarhaamme.



Viimeiseksi kuva juhannusyöltä. Ilma oli lempeä, kuin vain kesäyönä voi olla. Tuohon maisemaan voisin unohtaa itseni pitkäksi toviksi.


Millainen on sinun kesämuistelosi?

tiistai 8. tammikuuta 2013

Uusi käynnistys



Syksyn mittaan olen kovasti pohtinut, että mahtaako puutarhabloginpito enää viedä mukanaan. Jotenkin vuodatuksen blogin kaikkien kuvien katoaminen oli aika iso takaisku. Samalla tavallaan katosi yksi päiväkirjan tapainen muistovyyhti niistä vuosista, kun pikkuapulainen syntyi, eli vauva-aikaansa ja kasvoi taaperoksi. Blogikuvissa oli niin paljon muistoja mukana, että niiden katoamisen merkityksen olen tajunnnut vasta hiljalleen. Vaikka kuvat ovatkin tietokoneella tallessa, se ei ole ihan sama asia kuin se että ne nivoutuivat blogissa tarinaan ja eletttyyn hetkiin puutarhassa. Tuntuu kuin blogikuvien mukana olisi kadonnut joku kipinä koko puutarhailutouhuunkin hetkeksi...


Kevät kurkistelee jo kuitenkin jostain lempeillä silmillään, ja katselee tämänkin puutarhurin heräämistä talviunestaan. Ensimmäiset siemenkuvastot ja vuoden ensimmäinen puutarhalehti kolahtivat postilaatikkoon jo heti vuoden ensimmäisinä arkipäivinä. Uskon että se intohimo ja kipinä ja puutarhahöperyys herää jälleen tänä keväänä. Se on lähes yhtä varmaa kuin se että kevät tulee. 


Tästä hiljalleen käynnistelen puutarhablogia.
Tuokoon tämä vuosi kaikkea hyvää ja ihmeitä ja ilon aiheita jokaiselle!