Kavikortisto: Perennat ja kaksivuotiset

Kasvikortisto: ukonhattu

03.02.2012 - 08:02

Ukonhattu, Aconitum 

Vanhan maalaistalon pihapiirin ottaessa vastaan meidät uudet asukkaat, oli pihapiirin kukkapenkkeihin kylvetty kesäkukkia talon myyntiä edistämään, ja kaikki ylimääräinen ja repsottava oli kitketty ja siivottu pois. Yhdessä nurkkauksessa vanhan syreeniaidanteen juurella oli kuitenkin säilynyt vanha ränsistynyt kukkapenkki, jossa heinän seassa kasvoi monta perinnekasvia. Oli rohtosuopayrttiä, kieloa, kevätesikoita, poimulehteä, peurankelloa ja syysasteria. Kaikkein ensimmäiseksi huomio kuitenkin kiinnittyi juuri silloin muuttaessamme tummansiniseen kukkapilveen, aitoukonhattuun. Miten elinvoimaiselta se näytti, vaikka ympärillä oli heinää tukehtumiseen asti! Pelastin sen oitis parempaan paikkaan. Puhdistin sen juuret rikkaruohoista ja istutin kuohkeaan multaan kukkapenkkiin. Kiitollisena se on kukkinut joka vuosi entistä komeammin.

Lapsuudenkodissani kasvoi myös ukonhattuja, sellaisia korkeita ja sinivalkoisia. Ne oli muinoin istutettu talon vierelle punaherukkapensaiden viereen, johon oli vuosikymmenien kuluessa kasvanut niitä komea kasvusto. Muistan monena kesänä istuneeni keräämässä punaherukoita ukonhattujen seassa. Saatoin olla niistä hiukan ärsyyntynytkin, kun ne sillä tavalla komeilivat kirjavine kukkineen juuri siinä, mihin olin ajatellut laittaa jakkaran istuakseni noukkimaan marjoja. Nyttemmin ymmärrän tuon komean kasvin päälle enemmän, enkä minäkään sitä raaskisi siirtää, kun se siinä niin hyvin kasvaa. Punaherukat voi hyvin kerätä jostain toisesta pensaasta, olihan vanhempieni talon ympärille edellinen asukas istuttanut punaherukkapensaita toista kymmentä.  Lapsena muistan katselleeni monta kertaa, miten kimalaiset ahkeroivat ukonhatun kukissa, ja miten ne osasivat ryömiä kukan hatun lipan alle mettä hakemaan.  Muistan jo silloin ajatelleeni että kummallisia hattuja on ukoilla ollut joskus.

Ukonhattu on koristekasveistamme myrkyllisimpiä. Lapsiperheessä tämä on hyvä tietää, ja vahtia ettei pienet kätöset poimi kukkia suuhun. – tosin ukonhattu on, kuten muutkin myrkylliset kasvit, niin pahan makuinen, että sen sylkee välittömästi suustaan jos sitä on sinne joutunut. Kenenkään ei tiedetä Suomessa saaneen myrkytystä ukonhatusta. Ukonhatussa ei onneksi ole mitään syömään houkuttelevaakaan, kuten palkoja tai kirkkaanvärisiä marjoja. Ukonhatun myrkyllisyys on peräisin akonitiini alakaloidi- nimisestä myrkystä, ja myös ukonhatun tieteellinen nimi aconitum kertoo kasvin sisältävän tuota myrkkyä.  Koko kasvi kukista juuriin on myrkyllinen.
Lapset oppivat hyvin nopeasti, mihin kasveihin ei saa koskea, ja mihin saa; meidän pikkupuutarhuri tiesi alle kolmivuotiaana, mitkä kasvit ovat myrkyllisiä ja koskemiskiellossa.  Lapset ovat yllättävän fiksuja.  Asia täytyy vaan selittää lapsille niin että he sen ymmärtävät.  Ja tietysti ihan pieniä lapsosia täytyy muutenkin puutarhassa pitää silmällä. Mielestäni kasvin myrkyllisyys ei saa olla kriteeri olla istuttamatta jotakin kasvia – lähes kaikki perennat ovat enemmän tai vähemmän myrkyllisiä – mutta tämä asia on hyvä tiedostaa, eikä todella myrkyllistä kasvia tule ehdoin tahdoin istuttaa lasten leikkipaikan viereen.
Lieneekin viisasta istuttaa ukonhattu kukkapenkin keski- tai takaosaan, ja ohjata lapsosia noukkimaan kukkakimppuun jotain muita kukkia. Itsekin on hyvä muistaa pestä kädet hyvin ukonhatun käsittelemisen jälkeen, tai sitten käyttää käsineitä. Joillekin herkkäihoisille ukonhatun lehdet saattavat aiheuttaa nokkosihottuman kaltaista ihottumaa.
Maailmassa kasvaa 100 eri lajista ukonhattua, joista Euroopassa luonnonvaraisena 20 lajia. Lisäksi jalostettuja lajikkeita on useita. Suomen luonnonvaraiseen kasvistoon kuuluu yksi laji, lehtoukonhattu, joka on harvinainen ja rauhoitettu kasvupaikoillaan Pohjois- Karjalassa. Yleisimmin meillä kasvatetaan puutarhoissa tummansinistä tarhaukonhattua sekä sinivalkoista kirjoukonhattua, ja harvemmin tarhaukonhattua muistuttavaa aitoukonhattua. Ukonhattuja on saatavana eri sinisen sävyisinä, valkoisena ja jopa keltaisena.  Lisäksi on olemassa köynnösukonhattu, joka kukkii tumman violetinpurppuran sävyisin kukin.
Ukonhattu kuuluu maatiaisperennoihimme, ja sitä on kasvatettu puutarhoissa koristekasvina jo kauan.  Ukonhattu on sitkeä selviytyjä, joka saattaa kukkia autioituneiden talojen puutarhoissa vielä silloin, kun muut kukat ovat aikoja sitten luovuttaneet. Ukonhattu ei ole vaativa maaperän suhteen, sille kelpaa  tavallinen multava puutarhamaa hyvin, eikä se pahastu happamastakaan kasvualustasta, jos sen haluaa istuttaa alppiruusuryhmään syykesän väriä tuomaan. Se menestyy niin auringossa kuin varjossakin. Parhaimmillaan se on puolivarjon perennaryhmässä muiden rehevien puolivarjon perennojen kanssa. Ukonhattu on terve, ja saa harvoin riesakseen kasvitauteja, mutta kovin paahteisella ja kuivalla paikalla sitä vaivaavat helposti kirvat, ja härmä, joka tekee lehdistä harmaapintaiset.

Ukonhattu kuuluu itseoikeutetusti perinnekasveista pitävän puutarhaan. Se kukkii syyskesällä reilun metrin mittaisena ja sopii loistavasti vaikkapa syyspäivänhattujen tai nauhusten seuraan. Ukonhattu leviää paikallaan hitaasti ja varmasti reheväksi kasvustoksi, mutta riesaksi siitä ei ole. Se ei kaipaa säännöllistä jakamista, mutta jos sen haluaa jakaa, se olisi parasta tehdä varhain keväällä kun lehtiruusukkeet ovat juuri nousseet maan pintaan. Ukonhatun taimia on hyvin saatavana ja lisäys onnistuu myös siemenistä, jotka tarvitsevat kylmäkäsittelyn lepotilansa murtamiseksi.

Kasvikortisto: Puistolemmikki

05.06.2011 - 20:38

Puistolemmikki, Myosotis sylvatica

En malta olla laittamatta kirjoitusta puistolemmikistä. Se kukkii niin vastustamattomasti juuri nyt. Sitä on kylväytynyt joutomaalle kylätien varteen, kukkapenkkiin ja nurmikolle.

Mummoni puutarhassa oli aina lemmikkejä. Kukinnan jälkeen hän antoi niiden ränsistyä paikoillaan ja karistaa siemenensä, jonka jälkeen hän kitki ne pois kukkapenkkiä rumentamasta. Siemenistä varttui kesän aikana uusi lemmikkisukupolvi, joka kukki taas seuraavana keväänä tulppaanien joukossa. Ei liene suloisempaa näkyä kuin vaaleanpunaiset tulppaanit lemmikkimatossa!Kun sain perinnöksi mummoltani perennojen juurakoita, mukana kulkivat myös hänen keväiset ilontuojansa; lemmikin simentaimet.

Viimekesänä kanttasin tammentaimen ympäriltä nurmikon pois. Loppukesästä paikalle ilmestyi tiiviin ruohon tilalle paljaaseen multaan lemmikin taimia. Ihastuttavaa luonnon omaa suunnittelua! Olin aikonut istuttaa tammen juurelle kevätkaihonkukkaa, mutta katseltuani, miten lemmikit puun juurella loistavat olen päätynyt siihen että lemmikki saa jäädä ja siementää paikalle. Saan siitä jokakeväisen ilon. Lemmikki on niin hentojuurinen, ettei se häiritse nurmikon tavoin tammen kasvua.  Kaveriksi laitan sille nurmitädykettä, niin kukinta jatkuu pidempään.

Puistolemmikki kukkii touko- kesäkuussa monenlaisilla kasvupaikoilla. Kukkapenkkiin se sopii erinomaisesti muiden kevätkukkijoiden joukkoon myöhemmin kukkivien perennojen lomaan.  Viihtyessään se kylväytyy ja leviää laajoiksi kasvustoiksi.

Oikeastaan lemmikki ei ole perenna, eli monivuotinen ruohovartinen koristekasvi, vaan se kuuluu kaksivuotisten koristekasvien joukkoon sormustinkukan, illakon, salkoruusun ja tarhaorvokin tavoin; Kukinnan jälkeen se tekee runsaasti siemeniä, jotka itävät samana kesänä. Pienet taimet talvehtivat ja kukkivat seuraavana kesänä.  Kukinnan jälkeen koko kasvi ränsistyy ja usein kuolee. Joskus saattaa sama lemmikkipuska talvehtia useammankin vuoden, mutta pääasiallisesti se pysyy paikallaan siementämällä helposti itäviä siemeniä ympäristöön.  Jos siis haluaa lemmikin pysyvän puutarhassa, kukkapenkkien voimakasta haraamista olisi hyvä välttää, ettei tule tuhonneeksi siementaimia.

Puistolemmikin siemeniä myydään melkein joka marketissa, jossa siemeniä ylipäätään on tarjolla. Lemmikistä on saatavilla myös valkoisia, vaaleanpunaisia ja jopa keltaisia värimuunnoksia, joita on saatavissa ainakin joistakin internetin siemenliikkeistä..

Puistolemmikki on kuulunut puutarhojemme koristekasveihin jo kauan. Aluksi sitä kasvattivat pihoillaan kartanoiden, tehtaiden ja pappiloiden isännät. Herrasväen pihoista se levisi palvelusväen mukana uusiin puutarhoihin. Innokkaasti siemenestä leviämällä puistolemmikki on vallannut aina uusia kasvupaikkoja, ja levinnyt luontoon niin että sitä pidetään luonnonkasvistoomme kuuluvana.  Lemmikin siemenkodat tarttuvat helposti housunpuntteihin ja eläinten turkkiin, ja kulkeutuvat näin kauaskin alkuperäiseltä kasvupaikalta.  Alkuperäiseen Suomen luonnon kasvillisuuteen se ei kuitenkaan kuulu, vaan on niin sanottu viljelykarkulainen. Se on kuitenkin hyväksytty osaksi luontoamme, sillä hentokasvuisena se ei valtaa kasvupaikkoja alkuperäisiltä luonnon kasveilta.

Lemmikkiä, eli ”Lemmen kukkaa” on kautta historian pidetty rakkauden viestinviejänä. Monessa eurooppalaisessa kielessä lemmikki onkin nimeltään ”älä unohda minua”.

Kasvikortisto: Lehtoakileija

15.05.2011 - 15:46

Lehtoakileija, Aquilegia vulgaris

Kun muutimme taloomme kymmenkunta vuotta sitten, oli syksy. Kiersimme tonttia ja taloa, ihmettelimme kaikkea mitä pihassa kasvoi. Ilahduin löytäessäni monia vanhoja perennoja ruohon seasta. Talon etelä- ja länsiseinustoilla, ihan kivijalan kupeessa, nousi heinän seasta näkyviin tutunnäköisiä siemenkotia; akileijoja! Ihanaa, minulla on omia akileijoja, ajattelin. Mutta millaisia. Sitä en vielä tiennyt, oli odotettava seuraavaa kesää.

Seuraavana kesänä, tarkalleen ottaen kesäkuussa, sain nähdä omat akileijani. Ne ovat ihan tummansinisiä lehtoakileijoja, mutta jotakin outoa niille oli tapahtunut matkanvarrella, sillä en ollut ennen nähnyt lehtoakileijan kukkien olevan näin kerrannaisia. Joukossa on yksinkertaisiakin kukkia kantavia yksilöitä, mutta suurin osa kukista on niin monikerrottuja, että ne ovat melkein palloja. Ihanaisia syttyräisiä, ihan omanlaisiaan. Olen miettinyt että liekö ollut niin, että talossa on ollut alun perin vain tavallisen näköisiä yksinkertaisia tummansinisiä lehtoakileijoja. Mutta koska lähettyvillä ei ole ollut muita kuin tätä yhtä sorttia, on siementaimet olleet kaikki samaa alkuperää. Siementaimet  ovat sitten  risteytyneet keskenään, sillä sen taidon akileijat osaavat, ja sitten taas niiden siementaimet ja niin edelleen, ja tuloksena on vuosien kuluttua ollut, että jokin piilossa oleva geeni tai mutaatio on saanut aikaan näin hauskan näköisen kukan.

Olen sittemmin siirtänyt akileijoja talon viereltä ulkovuorausremontin ja maalauksen alta turvaan kukkapenkkiin. Vaikka luulin jo siirtäneeni kaikki, niin yhä talon viereltä nousee uusia komeita mättäitä akileijoja. Siemenpankki talon vierellä lienee loputon.

Viitisen vuotta sitten sain kukkapenkkiini anopiltani vaaleanpunaista kantaa olevan lehtoakileijan. Koska mielestäni myös akileijan siemenkodat ovat omalla laillaan ihastuttavia, annoin niiden jäädä paikoilleen. Niinpä kaikki kukkapenkkini ovat hiljalleen saaneet lisää pikkuisia akileijan alkuja. Mikäs sen mukavampaa. Viimekesänä kukkamaasta nousi uusi yllätys. Vaaleanpunainen tavallinen lehtoakileija, ja syttyräinen tummansininen olivat ilmeisestikin risteytyneet keskenään ja saaneet jälkeläisen. Uudet avautuvat kukat olivat syttyräiset, mutta roosanväriset. Voi miten hauskaa! 

Tästä lähtien odotan innolla jokaisen uuden akileijan taimen kukkivan, on jännittävää nähdä, minkälainen kukka uudessa kasvissa on. Viime syksynä siirsin penkkiini myös muutaman jaloakileijan taimen jotka perin mummoltani. Tekevätköhän nämäkin poikasia keskenään?  Ja ehkä ne risteytyvät myös lehtoakileijojen kanssa? Sen aika näyttää.  

Lehtoakileijaa tavataan luonnonvaraisena Keski- ja Etelä- Euroopan lehtometsissä. Jossain historian vaiheessa kasvitutkijat olettivat että se kuuluisi myös Suomen luonnonvaraiseen kasvistoon. Kuitenkin lopulta päädyttiin siihen, että se on levinnyt viljelykarkulaisena luontoon, koska sitä useimmiten tavattiin asumusten liepeiltä. Viljelykasvinakin se on tunnettu maassamme kuitenkin jo hyvin pitkään, Elias Tillandzin kasviluetteloissa Turun akatemian puutarhoista mainitaan Lehtoakileija 1600- luvulta.  Lähimpiä luonnonvaraisia lehtoakileijoja kasvaa Itämeren eteläpuolella Liettuassa.

Lehtoakileija viihtyy tavallisessa puutarhamaassa, puolivarjossa ja varjossa, kuten nimikin sanoo, lehtomaisissa olosuhteissa.  Jos maa on hikevää ja kosteutta pidättävää, se menestyy myös aurinkoisessa kukkapenkissä.  Muuten se onkin olosuhteiden suhteen vaatimaton, eikä tarvitse säännöllistä jakamista tai muutakaan erityistä. Kuten monella muullakin vanhalla maatiaisperennalla on tapana, akileijallakin kukat tuottavat paljon mettä, joka on erityisesti kimalaisten mieleen. Lehtoakileijan kesä- heinäkuussa avautuvat kukat  kukkivat sinisen, ja vaaleanpunaisen eri sävyissä sekä valkoisena. Myös kaksivärisiä lehtoakileijoja tavataan. Kukkia nousee lehtiruusukkeista kimppuna. Yksittäisen varren päässä on viidestä kymmeneen akileijan kannuksellista kukkaa, ja tällaisia varsia nousee lehtiruusukkeesta useita; mitä vanhempi kasvi, sitä enemmän varsia kukkineen.  Kukinta kestää säistä riippuen kahdesta neljään viikkoa.

Hoidoksi lehtoakileijalle riittää kompostin lisäys juuristolle silloin tällöin, mieto lannoittaminen keväisin, sekä kalkin lisäys perennapenkkiin noin kolmen vuoden välein. Tosin maan happamuudella ei näyttäisi olevan akileijalle kovin suurta merkitystä, vaan se sopeutuu yhtälailla hapahkoonkin kasvualustaan, viihtyen esimerkiksi alppiruusujen seuralaiskasvina.

 Kasvin sitkeydestä kertonee se, että se löytyy usein autiotalojenkin pihoista viljelyjäänteenä asukkaiden kauan sitten jo muutettua muualle. Vaikka emokasvi jostain syystä menehtyisi, jää maahan siemenpankki, joka saattaa herätä eloon, kun mahdolliset uudet asukkaat alkavat möyhentää maata. Ensimmäisenä ja ehkä vielä toisenakin kesänä maasta nousee vain sievät lehtiruusukkeet, mutta kolmannesta kesästä eteenpäin kasvi alkaakin jo kukkia. Ja kukkia riittää joka vuodelle, aina vain enemmän ja enemmän, niin kauan kuin ihminen sitä jaksaa katsella, ja pitemmäksikin aikaa. Eri akileijat, joita on lehtoakileijojen lisäksi aasialaisia ja amerikkalaisia lajeja ja lajikkeita, risteytyvät helposti keskenään muodostaen aina uudenlaisia kukkayksilöitä. Jos haluaa, että kukkamaassa on vain tietynlaisia akileijoja, on kukkavarret leikattava pois heti kukinnan jälkeen.