Pieni pala maata, oma pieni pala paratiisia, pieniä ja vähän isompia ihmeitä, onnellisuuden pieniä palasia, siinä se.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvi- ihanuuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvi- ihanuuksia. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Helmikuun helmiä
En tiedä, mitä kuukausien nimien keksijä on ajatellut nimetessään helmikuun juuri helmikuuksi, mutta minusta ainakin tuntuu, että helmikuusta löytyy paljon helmiä, pieniä aarteita.
Päivät pitenevät, aurinko paistaa, ihan vanhaan kunnon helmikuiseen tyyliin. Aurinko ja lempeä talvisää houkuttelee ulkoilemaan ja tuulettamaan talven pölyttämiä aivoja koko perheen voimin. Ihanaa kun on valoisaa!
Fiina on aina lähdössä mukaan. Ihan sama minne, kunhan mennään.
Fiina on vanhemmiten saanut hieman tottelevaisuuskoulutusta, ja se pääsee kauempana pellolla kuljeskelemaan vapaana. Sitä on kuitenkin pidettävä silmällä eritavalla kuin muun rotuisia koiria. Metsäverinen koira on metsäverinen koira, vaikka olisi muuten kuinka tottelevainen - vainun saatuaan se lähtee jäljestämään, ja noudattamaan viettiä, joka sillä on verissä.
Asumme keskellä peltoaukeata. Lähtipä talolta mihin suuntaan tahansa, vastassa on ensin peltoa, sitten vasta naapureita.
Pellolla on Fiinalle mitä parhaat apajat. Puutarhan lisäksi myyriä löytyy myös pellolta.
Kun Fiina saa vainun myyrästä, sen häntä heiluu ihan eri tavalla, ja koko koira on kokonaisvaltaisesti mukana jahdissa. Fiina on myyräkoira, jaloa maatiaiskoirien sukua. Geenejä löytyy haukkuvista suomalaisista pystykorvaroduista ja suomenlapinkoirasta, mahdollisesti myös laikasta ja norjanharmaasta hirvikoirasta. On ilo katsella koiraa, joka työskentelee täydestä sydämestään toteuttaeessaan sitä, mihin veri sitä vetää.
Fiinan isännät ja emännät nautiskelevat myös ulkoilmasta. Kevättalven sää tekee hyvää. Yksi haluaisi välillä istahtaa valokuvaamaan jotakin talventörröttäjää.
Silloin Fiina tulee syliin.
"Voisitko vähän rapsuttaa?" - se vaatii tassulla taputtelemalla.
Jos rapsuttava käsi herpaantuu, se vaatii tassuttelemalla lisää rapsutuksia. Semmoinen se on. Vanha rontti, hieman hupsu mutta hirmuisen fiksu ainakin välillä.
Aika tulla takaisin kotiin.
Pihan vanhoissa koivuissa on voimaa.
Valon ja varjon leikki talventörröttäjissä ja puiden oksissa on vähäeleisen kaunista.
Yhtenä aamuna töihin lähtiessä sain täydellisen kevätherätyksen. Talveksi viileään ulkoeteiseen ottamani blogiystäviltä saatu ruusumanteli oli alkanut salaa kukkimaan.
Epätodellisen kaunista!
Samana päivänä kotiin tullessa auringin lasku oli värjännyt koko peltomaiseman.
Kevättalvi on mieluisaa aikaa. Ihan pian on maaliskuu. Se on jo kevätkuukausi. Se tarkoittaa, että ihan pian annan itselleni luvan mennä puutarhamyymälän siemenpussihyllyjen luokse hieman hypistelemään ja haaveilemaan tulevasta kesästä...
Kaunista helmi- maaliskuun vaihdetta!
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Tytti Irmelin pioni
Puutarhassa hehkuu vielä hetken upea pioni, jolle en tiedä oikeaa nimeä. Tänään ristin sen Tytti Irmelin pioniksi, rakkaan edesmenneen anoppini muistoksi. Olen saanut pionin alun anopiltani Irmeliltä.
Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saattelimme hänet Taivasmatkalle. Hän menehtyi rajuun ja nopeasti edenneeseen suolistosyöpään; viikon kuluttua diagnoosista hän nukkui rauhallisesti pois. Meillä oli vähän aikaa hyvästellä hänet, onneksi.
Päällimmäisenä muistona hänestä jäi kiitollisuus siitä että sain tuntea niin upean ihmisen. Hänellä oli ainutlaatuinen ihmisten kohtaamisen taito, jota hän toteutti käytännössä vielä kuolinvuoteellaankin meitä läheisiä jälleennäkemisen toivolla lohduttaen, ja muita sairaalan potilaita lempeästi huomioiden. Jukka Leppilampi kuvaa laulussaan Kysytkö palvelushintaa hyvin sitä, miten Irmeli toteutti saamaansa lahjaa ja kutsumustaan diakonin työssään pyyteettömästi ja täydestä sydämestään.
Irmelin kanssa kiersimme puutarhojamme kasveja ihastellen, jaoimme siinä pihakierrosten lomassa arjen ilot ja surut. Hän oli paljon muutakin kuin anoppi; hän oli erittäin läheinen ystävä, sukulaissielu. Nyt kun katson taaksepäin, tuntuu että vuosi on kulunut nopeasti, vaikka aluksi tuntui, että koko omakin elämä pysähtyi. En kuitenkaan koskaan unohda lämmintä ystävyyttämme, ja vaalin Irmelin pionia puutarhassamme.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Värien hehkua
Kaikki paikat ovat täynnä kukkia! Ihanaa kun on kesä!
Filosofiani puutarhan kasvien valinnassa on, että kaikki viehättävät kasvit ovat tervetulleita. Mielestäni luonnossa ja puutarhassa lähes kaikki värit sopivat yhteen, vaikkei väriopillisesti asiat menisikään ihan niin kuin pitäisi. Kukkamaita rakentaessani kiinnitän huomiota kukkien ohella kasvin kasvutapaan ja korkeuteen. Eniten tietysti valintoihin vaikuttaa osaltaan se, mitä sattuu olemaan saatvilla entuudestaan, kun kaikki kasveja ei pudjetti salli hankittavaksi taimimyymälästä.
Saatuja kasveja on myös paljon. Viimeviikolla posti toi Hortensialta Pikkuisesta puutarhasta tervehdyksenä neilikoita, keväällä sain upean lähetyksen akileijoja Piriltä blogista Tuokiosta toiseen (pahoittelut viivästyksestä postauksen suhteen!). Blogitapaamisessa sain yhtä ja toista, ja sukulaisilta ja ystäviltä on tullut paljon kasveja. On ihanaa kun rakkaita ihmisiä voi ajatella samalla kun hoitaa puutarhaa.
Kivikkokukkamaassa matalammat ja hennommat kasvit ovat etualalla, ja korkeat ja rotevat taustalla. Tällä periaatteella syntyy väriyhdistelmiä, jotka joka kesä ovat hieman erilaisia sen mukaan, miten kukin kasvi alkaa kukkimaan. Kesät ovat lämmön ja kosteuden osalta erilaisia, ja jokaisella kukalla tuntuu olevan oma käsityksensä siitä, milloin kukinta-aika on sopiva. Erityiseseti tänäkesänä, kun alkukesä on ollut viileä, monet alku- ja keskikesän kasvit kukkivat yhtäaikaa.
Yllättäen tämän hetken jännittävät väriyhdistelmät kivikkomaassa ovat keltaisen ja purppuran yhdistelmiä. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen yhdistää näitä värejä keskenään, mutta puutarha näyttää olevan toista mieltä.
Keltäpäivänliljat, tarha-alpi ja taatankurjenmiekka vastaavat ketaisesta väribaletista, aurinkoisella säällä ensimmmäisessä kuvassa olevat kalifornian tuliunikot osallistuvat karkeloihin.
Purppuraa edustavat verikurjenpolvi, jalopähkämö ja sormustinkukka, sekä hiljalleen lopetteleva tuoksukurjenpolvi.
Aiemmin jalopähkämö ja taatankurjenmiekka ovat kukkineet eri aikaan. Nyt ne korostavat toistensa hehkua. Taatankurjenmiekasta en oikein ole varma, että onko se hieno vai ei, mutta minulle se on arvokas, koska se on vanha maatiasperenna, joka on kasvanut puutarhassamme ennen meidän tänne muuuttoa. Lisäksi sen arvoa nostaa se, että se on ollut mukana kantaemona useimpien jalompien tarha- ja saksankurjenmiekkojen jalostamisessa.
Jalopähkämö on komea perenna, mutta sen kasvuinto on pähkäilystä kaukana, joten en oikein tajua mistä se on saanut nimensä. Sekin on asunut puutrahassamme meitä kauemmin. :)
Keltapäivänlilja kukkii aika vähän aikaa, mutta senkin keltaista hehkua korostaa purppurainen kukka; verikurjenpolvi. Molemmat myös talon vanhaa kantaa.
Sormustinkukat putkahtelevat minne sattuu, ja niiden hurmaavat lehtiruusukkeet ja kukkavanat saavat puolestani kasvaakin siellä missä haluavat.
Palavarakkaus kuuluu ehdottomasti maatiaiskukkien eliittin.
Vielä yhdestä kuvakulmasta sama kivikko..
Kivikon ja saunan välissä on päivänkakkaraketo.
Pian on aika kerätä vyötärön korkeudelle hujahtaneet päivänkakkarat pois ja tehdä tilaa matalammille ketokasveille. Ajuruohot ja ketoneilikat ovat nuppuja täynnä, muttei niiden kukinta näytä miltään päivänkakkaroiden juurella. Hetken kuitenkin nautin vielä valkoisesta kukkamerestä.
Yhtenä päivänä ystävä tuli kylään, ja siinä jutuustellessani aloin jo hieman perkaamaan päivänkakkaroita pois pienempien tieltä, ja tulin keränneeksi samalla muhkean kukkakimpun..
Mutta nyt käy kutsu uimarannalle. Ihanaa heinäkuun puoliväliä kaikille!
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Kolme valkoista ja kaksi roosaa kaunotarta
Väsyneenä ja onnellisena ihanan blogiystävätapaamisen jälkeen lähdin ajelemaan mökille. Sinne on meiltä tunnin matka, oli rentouttavaa ajella hiljaisia kesäisiä teitä pitkin. Vastassa oli tuttu ja rakas järvimaisema, jonka taakse aurinko laski, sekä kukkivat metsätähdet sananjalkojen seassa.
Seitsemän täydellistä terälehteä. Pienenpienet tähdet näkyvät hämärässäkin metsässä kauas, nimi ei voisi olla kuvaavampi.
Sunnuntaina satoi vettä, kännykän säätiedotus- sovellus kertoi että "heikkoa sadetta 100 %". Jälleen kerran mökkijärven vesi vaihtoi sävyä.
Sateesta huolimatta en malttanut olla kyykkimättä varvikossa kameroineni; suopursut olivat avanneet ensimmäiset kukkansa. Ne ovat samaa sukua alppiruusujen ja atsaleojen kanssa - meidän oma suomalainen luonnonvarainen rhodorendron.
Viime syksynä pongasin varvikosta punamarjaisen ruohokanukan. Siitä asti olen vesi kielellä odottanut sen kukintaa. Vain harvalla kasvilla on täysin mustat kukat, kuten ruohokanukalla - valkoiset osat ovat vain verholehtiä, varsinainen kukinto on tuo musta osa tuossa keskellä. Lasten kanssa ihmettelimme kaunista kukkaa, ja muistuttelin, että se tekee myrkyllisen punaisen marjan sitten syksyllä. Sitä ei sitten sovi syödä, ihastella vain.
Syötäviäkin marjoja löytyy.
Mökin ympäristössä oleva varvikko on hauska, sillä siinä on vähän kaikkea sekaisin; mustikkaa, puolukkaa, kanervaa, suopursua, juolukkaa, variksenmarjaa ja ruohokanukkaa, sekä matalana alustana rahkasammalta ja sananjalkoja. Varvikon kokoonpano vaihtelee jonkin verran maaston mukaan; Juolukka ja variksenmarja kasvavat mielellään rantatöyräällä yhdessä mustikan ja ruohokanukan kanssa. Muualla kanerva ja suopursu valtaavat maastoa kumppaninaan sananjalat, mustikka ja puolukka. Niin, ja sanottakoon nyt sekin, että siellä täällä kasvaa edellisen asukkaan istuttamana vuorenkilpeä - mikään ei voisi näyttää hullunkkurisemmalta ja epäsopivammalta. Aikomukseni on kerätä vuorenkilvet pois varvikosta, ja tuoda ne tänne kotipihaan johonkin kohtaan kasvamaan, pois niitä ei tokikaan raaski heittää. (Mökillä on myös pieni perennapenkki edellisen omistajan istuttamana, jonka sunnuntaina tyhjensin, ja toin kotipihaan - mökkipihassa ei tarvitse tehdä puutarhatöitä, siellä luonto saa panna parastaan, se kun sen totisesti osaa. Pienessä betoninoppakivien (betonikivet saavat myös kyydin pois) ympäröimässä penkissä kasvoi yksi kutakin: jättipoimulehti, pikkutöyhtöangervo, päivänlilja, komeamaksaruoho, rönsyakankaali, mehitähti ja ajuruoho.)
Tällä hetkellä maasto on heleän vaaleanvihreä, kun mustikka on tehnyt uudet vihreät lehdet. Muutama litra mustikkaa taitaa tulla ihan vain mökkipihan kiertämällä, mikäli pölytys onnisuu.
Puolukan kukka kelpaisi koristeeksi paremmissakin piireissä. Kukat eivät aivan vielä ole auenneet kokonaan, mutta nupullaankin ne ovat hurjan somia.
Kaunista juhannusviikkoa!
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Muutamia ruusuja arkistojen kätköistä
Kaivoin viime kesäkuun kuva-arkistot auki, ja etsin joitakuita ruusuja mistä lauantain blogiystävätapaamisessa oli puhe, ja joista jotkut ehkä ottivat pistokkaita. Tiedätte sitten hieman edes, minkä näköisten ruusujen pistokkaita teillä maitopurkeissa kasvaa. :) Kommentoikaa ja kertokaa, mikäli vielä on joku ruusu, mistä on pistokas ja nimi muttei kuvaa. Monista varmasti on kuva ostamassanne ruusukirjassa.
Tässä on "Ilari Aleksanteri", saanut nimensä veljeni pojan mukaan.
Theresan ruusu
Kerrottu punalehtiruusu, Claucka Nova
lähikuvaa
"Tove Jansson"
Poppius, Suviruusu
Patela
Lauraliini :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)