Pientä ja sievää

Vihdoinkin! Ensimmäiset kevään merkit löytyivät vihdoin puutarhasta! Vaahteranlehtikatteen läpi oli puskenut esiin ensimmmäiset lumikellot!!!

Vielä eilen etupihan  nurmikko oli lumen peitossa. Öinen vesisade ja päivän kirkkaat auringon säteet saivat ohentuneen lumipeitteen antamaan tilaa keväälle.
Ja heti pälvipaikoissa avautui ensimmäinen krookus! Ihmeellinen, pieni, kaunis ja niin hurjan elinvoimainen!!

Katsastimme opiskelijan kanssa marjapensaiden leikkaustarvetta. Yhdessä punaherukkapensaassa oli jotain hirmu pientä ja sievää:

Joku ihan pikkiriikkinen lintunen on asustanut marjapensaassa viimekesänä. Ehkä pajulintu tai kerttunen?

Otin mittakaavalksi toisen kuvan, jossa on käteni heilumassa mukana. (Vähän oli hankala mahtua sinne pensaan sisään kuvaamaan) Koko pesärakennelma mahtuu helposti kämmenelleni.

 

Kevät on vihdoin tullut Paratiisinpalaseen! Toissapäivänä kuulin kiurun laulavan, tänään yksinäinen kurki lensi pääni yli, ja joutsenet hoilottavat lähipellon notkelmassa yötä päivää.Talitintti tuli minulle kertomaan että olen hänen reviirillään, kun konttasin kukkapenkissä lumikelloja kuvaamassa.

Hyvää kevättä!

Löytöjä tietokoneen kätköistä

Luulin siirtäneeni kaikki vanhat kuvatiedostoni ulkoiselle kovalevylle. Jostain syystä jotkut kuvakansiot olivat tallentuneet kahteen paikkaan, ja löysin kuin löysinkin vähän kukkakuvia. Elokuulta 2011. Ne olivat menneet ihan outoon paikkaan talteen. Nyt iloitsen tuosta vahinkotallennuksesta, kun nyt minulla on sittenkin jotain vihreää laitettavaa tänne blogiin. Kun se kevät viipyilee, eikä uutta kuvattavaa ole. Tai olisi kai, mutta kun haluaisin niin kovasti jo kuvata kukkasia!

Elokuun vehreys ja runsaat värit tekevät melkein kipeää. On varmasti tarkoituskin, että keväällä värit on heleämpiä ja muodot sirompia, kesän mittaan silmä ehtii tottua vahvempiin väreihin ja rotevampiin muotoihin.

Kaksi vuotta sitten elokuussa olen kuvannut liljoja.

ja kärhöjä..

 

Ja hortensian..

..ja toisenkin hortensian. 

Olipas väritujaus. Nyt jaksan taas. Ja muistan että ensikevään uusiin istutuksiin täytyy miettiä muitakin kuin keväällä kukkivia juttuja. Hortensioita ja kärhöjä täytyy ehdottomasti laittaa myös uuteen kivikkoistutukseen. Ja liljoja täytyy hankkia lisää.

hmm... 

Luulen että palaan vielä tähän elokuun teemaan. Ellei kevään ihmeet tule esille ennen sitä....

Missähän kevät luuraa?

Onkohan kevät unohtanut, että sen kuuluisi olla jo täällä? Mietin vain. Olisi ihan mukavaa jo viettää tovi jos toinenkin tiirailemassa, että joko pälvipaikoista pilkahtelisi krookusten ja lumikellon pirteät versot.
Mutta mitä vielä. Eilen satoi monta senttiä uutta lunta pihaan ja etupihan kulkuväylästä puolet on paksun ikijään peitossa.

Viimeviikolla tiaiset kävivät tarkistelemassa pesäpaikkoja. Istuskelivat terassin uusien lamppujen nokassa, suunnittelivat pesän perustamista terassin räystään koloon. Muutenkin terassi on jo ollut käytössä. Aurinkoisina päivinä siinä tarkenee ihminenkin jo istuskelemaan, jos ei satu tuulemaan. Tuohon kuvan näyttämään kohtaan on suunnitteilla köynnössäleikkö näkösuojaksi taustalla näkyvää kylätietä vasten. Mitähän ihania köynnöksiä siihen laittaisi kasvamaan? Alppikörhöjä ja viinikärhöjä, piippuköynnöstä ja villiviiniä....

 

Ensi kesänä on toiveissa hieman edistystä etupihan kanssa. Olen saamassa pihahommiin opiskelija- apua muutamaksi viikoksi. Itsestäni ei enää ole raskaiden pihahommien tekijäksi. Kummallisiin kolotuksiin ja lihasheikotuksiin on löytynyt viimein selitys. Fibromyalgia. Se on semmoinen kumma tauti, joka on tullut jäädäkseen, ja jonka kanssa täytyy nyt opetella elämään. 

Omien fyysisten voimien rajallisuus on asia, jota täytyy opetella jatkuvasti, ja kesän tullessa yhä enemmän. On vain maltettava, ja tehtävä asioita hissukseen, tyydyttävä työnohjaajan rooliin. On annettava muiden tehdä raskaat työt, kanniskella itse vain kameraa ja muita kevyitä kapineita. 

Nyt olen löytämäisilläni itsestäni kuitenkin innostuksen kipinän. Etupihan istutukset alkavat hahmottua mielessä ja paperilla. Portin pielessä kukkii mielikuvissani hieno syreeniaita, ja viimekesänä kaivurin esiin kaivamat kivet saavat seurakseen kaikki ihanat kivikkokasvit ja monta kaunista koristepuuta.

Nyt en vielä kerro enempää. Katsotaan mitä kevät ja kesä tuovat tullessaan. :)

Fiina on osoittanut ensimmäisiä keski-ikäisen rouvan merkkejä. Talviturkissa on ensimmäistä kertaa harmaita vivahteita.
Se on kuitenkin aina valmis seikkailuihin. Lempeällä kevätsäällä sen kuono haistelee ilmaa ja tavoittaa kaikenlaisia ihania hajua, joita paljasuu hiljakseen sulavan lumen alta.

 

Mukavaa sentään, että on valoisaa. Edelleen uskon että kyllä se lumi viimeistään juhannukseen mennessä sulaa.

Täällä taas

Ihan ensin täytyy kiittää, sillä sain  jo jokin aika sitten tällaisen tunnustuksen Kujeelta. Kiitos oikein paljon!!

 

Nämä tällaiset lämmittävät aina mieltä, erityisesti kun tuntuu että olen ollut ihan liian laiska bloggaamaan ansaitakseni sen. Nöyränä ja kiitollisena iloitsen siitä että te blogiystävät ette ole ihan kokonaan unohtaneet minua vielä, vaan käytte luonani kylässä edelleen. kiitos siis.

 

Lasten pääsiäiskoristelut ovat yhä olohuoneen senkin päällä. Jotain väriä saa ollakin, sillä puutarha on ihan nukuksissa vielä. Viimevuonna aprillipäivänä kukkivat krookukset.

Pihametsästä on tullut jo ihan metsän näköinen. Olimme hiihtolomalla omassa metsässä retkellä. Pikkuapulainen luuli olevansa kaukanakin kotoa, kun kahlasimme hangessa pitkän matkan metsään kiertäen navetan takaa. Sytytimme nuotion ja istutimme lapset nurin päin käännetyn ahkion päälle selkä taloon päin, jotta "kaukana retkellä- tunnelma" pysyi. Suuri olikin ihmetys kun Pikkuapulainen lähti Pikkupuutarhurin perässä kotimatkalle, ja he olivatkin ihan yht´äkkiä kotipihassa tultuaan suoraan pikkumetsästä pihaan ilman kierrosta navetan takaa. :D

Kyllä sitä itsekin ihmetteli, miten pienistä kymmensenttisistä männyn ja kuusen aluista on tullut neljä- viisimetrisiä puita, joissa viimekesänä oli jo ensimmäistä kertaa käpyjäkin. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun muutimme tähän taloon. Puut istutettiin muuttoa seuraavana keväänä, eli ne ovat nyt yhdeksän vuotiaita.

Tässä alla kuva tuolta retkeltä. Yllä oleva kuva on otettu tuolta alakuvassa näkyvän portin luota.

Kauan kukkimatta ollut Kiinanruusu teki kevään auringon ja lannoitetujauksen innostamana monta nuppua. Yksi jo aukesikin.

 Nautitaan nyt näistä aurinkoisista päivistä, kyllä se lumi varmasti juhannukseen mennessä sulaa, ja me puutarhastelijat päästään tositoimiin. Olen tyhjentänyt tietokoneen kovalevyn vanhoista valokuvista. Kuvat ovat tallessa ulkoisella kovalevyllä. Puutarhakuvia täytyy siis ottaa tänäkin vuonna, jotta tänne blogiin on jotain kuvia laitettavaksi. ;)

Jokin liikahti

Ehkä se tapahtui jo heti aamulla, auringon noustessa ja värittäessä taivaanrannan oranssin kirjavaksi. Tai sitten myöhemmin kun ajelin autolla hakemaan pikkuapulaista kerhosta ja aurinko paistoi niin että oli melkein otettava aurinkolasit silmien suojaksi.
Tai ehkä se tapahtui jo viimeviikolla. Sinä päivänä kun pikkuapulainen kesken puuhailujen kiipesi syliin ja sanoi " Minä olen niin pieni ja kaunis."

Jokin minussa liikahti. Ajatukseni löysivät reitin jonka poissaoloa olin ehtinyt jo ihmetellä. Mieleni liikahti, ja aloin kaivata kevättä. Teki mieli kaivaa kuva-arkistoista esiin ne ihan pienimmät ja hauraimmat kukat.

Katson lasta. Sekin on niin pieni ja niin hauras, ja silti niin varma siitä että on kaunis ja pystyy mihin vain. Katson kevään ihmeellisiä pienoisia kukkia. Kuulen mielessäni kuinka kiurut virittävät reviirisirkutuksiaan peltojen yllä. Tulee mieleen Vuorisaarnakin. " ...Katsokaa kedon kukkia, eivät ne työtä tee, ja silti ne loistavat ihmeellisemmin kuin Salomo kaikessa loistossaan. Katsokaa lintuja, eivät ne murehdi huomisesta päivästä..."

Kuvat ovat viimevuoden maaliskuulta ja huhtikuun alusta. Ajatelkaa. Kahden kuukauden kuluttua alkaa maa sulaa pälvipaikoista niin, että pienet hauraat kukat nousevat maasta. Kevät on ihme.

 Ja millä voimalla ne nousevatkaan maan uumenista! Niitä ei mitkään lehtikarikkeet pidättele. Valon ja lämmön houkuttelmina ne tulevat ilahduttamaan meitä.

Jaksetaan vielä vähän aikaa. nauitaan keväthangista ja huikeista aurinkoisista päivistä.

 

Johan me syksyn pimeistä selvittiin. 

Kevät on täällä nopeammin kuin uskoisikaan.

Paluu kesämuistoihin

Selailin kuvia viime kesältä. Löysin juhannuksen jälkeisiä yltäkylläisen kesän päiviä, sateisia ja paahteisia heinäkuun päiviä.
Se on kummallista, että vaikka kesällä näkee puutarhassa paljon puutteita ja korjaamisen varaa, kaikenlaiset pöheiköt ja sekamelskat näyttävät tammikuussa mitä suloisimmilta. Katsokaa nyt kuinka ihana kukkakimara; päivänkakkaroita, mummolta perittyjä harjaneilikoita ja jalokallioisia, kyläkurjenpolvea, keltamataraa, kärhön kieppuvia nupullisia versoja...

Viimekesänä satoi paljon.

Pisaraiset kuvat puhuttelevat minua erityisesti. Vesipisarat puhuttelivat kesälläkin. Nyt talvella en vain meinaa uskoa, miten paljon upeita värejä löytyy kuvista, joihin koitin tallentaa vesipisaroita.

Päivänkakkara. Lapsen pulleat sormet. Kesän tuoksu. Lapsen riemu. Paljaat varpaat. Voi miten onnelliset lapset. Kerätään yhdesssä äidille kukkia. Isosisko auttaa pikkuveljeä. Voi miten kaunis kimppu!
Tästä kuvasta tuli monta ihanaa hetkeä mieleen.

Kesä, humalan huikentelevaiset versot ja lasten riemuisa leikki tarmpoliinilla..

 

Onnellinen koira.

Ensin ajattelin etten taida kehdata laittaa tätä kuvaa. Siinä on ihana keto koiranputkia. Eikö vain näytäkin aika suloiselta? Kuin palanen salaista puutarhaa, portti johonkin ihmeelliseen...

Elämääni pidempään seuranneet ymmärtävät mitä tarkoitan kun en meinannut kehdata laittaa tätä. Siinä on nimittäin minun väriteemapuutarhani viimekesänä. Uskokaa tai älkää. Taustalla oikeassa reunassa oleva pieni puu on siniluumu sinisen puutarhahuoneen keskellä. Punainen täplä vasemmalla on vuoriruusu punaisen puutarhahuoneen sivustalla. Niin. Minulla on aika paljon tekemistä vielä. Mutta suunnitelma on valmis. Ja vaikkei ihan heti uskoisi, niin etelässä (kuvassa oikealla ) reunalla on kuin onkin elinvoimainen tuomipihlaja- aidanne ja toisella puolella on serbiankuusiaita suojaamassa tulevaisuuden arkoja magnolia- ja alppiruusuistutuksia pohjoisen puhureilta. Uskokaa vain. Kylläs e siellä on. Näen sen sieluni silmin kokoajan mielessäni, sen millainen siitä tulee. Viimekesänä ei ollut vielä sen aika. Mutta ehkä ensikesänä... Tervetuloa katsomaan viiden vuoden kuluttua...

Pitää seuraavaksi esitellä tämä. Se kasvaa isäni puutarhassa. Se on minun oma ruusuni. Isän oman siemenkasvatuksen tulos, nimeltään Lauraliini. Saan siitä varmaankin ensikesänä juurivesan siirrettäväksi omaan puutarhaamme.

 

Viimeiseksi kuva juhannusyöltä. Ilma oli lempeä, kuin vain kesäyönä voi olla. Tuohon maisemaan voisin unohtaa itseni pitkäksi toviksi.

Millainen on sinun kesämuistelosi?

Uusi käynnistys

Syksyn mittaan olen kovasti pohtinut, että mahtaako puutarhabloginpito enää viedä mukanaan. Jotenkin vuodatuksen blogin kaikkien kuvien katoaminen oli aika iso takaisku. Samalla tavallaan katosi yksi päiväkirjan tapainen muistovyyhti niistä vuosista, kun pikkuapulainen syntyi, eli vauva-aikaansa ja kasvoi taaperoksi. Blogikuvissa oli niin paljon muistoja mukana, että niiden katoamisen merkityksen olen tajunnnut vasta hiljalleen. Vaikka kuvat ovatkin tietokoneella tallessa, se ei ole ihan sama asia kuin se että ne nivoutuivat blogissa tarinaan ja eletttyyn hetkiin puutarhassa. Tuntuu kuin blogikuvien mukana olisi kadonnut joku kipinä koko puutarhailutouhuunkin hetkeksi...

Kevät kurkistelee jo kuitenkin jostain lempeillä silmillään, ja katselee tämänkin puutarhurin heräämistä talviunestaan. Ensimmäiset siemenkuvastot ja vuoden ensimmäinen puutarhalehti kolahtivat postilaatikkoon jo heti vuoden ensimmäisinä arkipäivinä. Uskon että se intohimo ja kipinä ja puutarhahöperyys herää jälleen tänä keväänä. Se on lähes yhtä varmaa kuin se että kevät tulee. 

Tästä hiljalleen käynnistelen puutarhablogia.
Tuokoon tämä vuosi kaikkea hyvää ja ihmeitä ja ilon aiheita jokaiselle!