Jokin liikahti

Ehkä se tapahtui jo heti aamulla, auringon noustessa ja värittäessä taivaanrannan oranssin kirjavaksi. Tai sitten myöhemmin kun ajelin autolla hakemaan pikkuapulaista kerhosta ja aurinko paistoi niin että oli melkein otettava aurinkolasit silmien suojaksi.
Tai ehkä se tapahtui jo viimeviikolla. Sinä päivänä kun pikkuapulainen kesken puuhailujen kiipesi syliin ja sanoi " Minä olen niin pieni ja kaunis."

Jokin minussa liikahti. Ajatukseni löysivät reitin jonka poissaoloa olin ehtinyt jo ihmetellä. Mieleni liikahti, ja aloin kaivata kevättä. Teki mieli kaivaa kuva-arkistoista esiin ne ihan pienimmät ja hauraimmat kukat.

Katson lasta. Sekin on niin pieni ja niin hauras, ja silti niin varma siitä että on kaunis ja pystyy mihin vain. Katson kevään ihmeellisiä pienoisia kukkia. Kuulen mielessäni kuinka kiurut virittävät reviirisirkutuksiaan peltojen yllä. Tulee mieleen Vuorisaarnakin. " ...Katsokaa kedon kukkia, eivät ne työtä tee, ja silti ne loistavat ihmeellisemmin kuin Salomo kaikessa loistossaan. Katsokaa lintuja, eivät ne murehdi huomisesta päivästä..."

Kuvat ovat viimevuoden maaliskuulta ja huhtikuun alusta. Ajatelkaa. Kahden kuukauden kuluttua alkaa maa sulaa pälvipaikoista niin, että pienet hauraat kukat nousevat maasta. Kevät on ihme.

 Ja millä voimalla ne nousevatkaan maan uumenista! Niitä ei mitkään lehtikarikkeet pidättele. Valon ja lämmön houkuttelmina ne tulevat ilahduttamaan meitä.

Jaksetaan vielä vähän aikaa. nauitaan keväthangista ja huikeista aurinkoisista päivistä.

 

Johan me syksyn pimeistä selvittiin. 

Kevät on täällä nopeammin kuin uskoisikaan.