Puutarhassa hehkuu vielä hetken upea pioni, jolle en tiedä oikeaa nimeä. Tänään ristin sen Tytti Irmelin pioniksi, rakkaan edesmenneen anoppini muistoksi. Olen saanut pionin alun anopiltani Irmeliltä.
Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun saattelimme hänet Taivasmatkalle. Hän menehtyi rajuun ja nopeasti edenneeseen suolistosyöpään; viikon kuluttua diagnoosista hän nukkui rauhallisesti pois. Meillä oli vähän aikaa hyvästellä hänet, onneksi.
Päällimmäisenä muistona hänestä jäi kiitollisuus siitä että sain tuntea niin upean ihmisen. Hänellä oli ainutlaatuinen ihmisten kohtaamisen taito, jota hän toteutti käytännössä vielä kuolinvuoteellaankin meitä läheisiä jälleennäkemisen toivolla lohduttaen, ja muita sairaalan potilaita lempeästi huomioiden. Jukka Leppilampi kuvaa laulussaan Kysytkö palvelushintaa hyvin sitä, miten Irmeli toteutti saamaansa lahjaa ja kutsumustaan diakonin työssään pyyteettömästi ja täydestä sydämestään.
Irmelin kanssa kiersimme puutarhojamme kasveja ihastellen, jaoimme siinä pihakierrosten lomassa arjen ilot ja surut. Hän oli paljon muutakin kuin anoppi; hän oli erittäin läheinen ystävä, sukulaissielu. Nyt kun katson taaksepäin, tuntuu että vuosi on kulunut nopeasti, vaikka aluksi tuntui, että koko omakin elämä pysähtyi. En kuitenkaan koskaan unohda lämmintä ystävyyttämme, ja vaalin Irmelin pionia puutarhassamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommettisi tekee iloiseksi!