Voi kauneutta! Viimeiset heleät krookukset valloittavat nurmikolla. Niitä voisi ihastella pidempäänkin, useamman viikon, vaikka keväällä ne tekevät varmaan eniten hyvää sielulle.
Pikkupuutarhurin keräämä kevätkimppu kesti maljakossa pitkään. Sinivuokot menivät aina illalla nukkumaan, ja päivällä ne avasivat kukkansa.
Aurinko suuntaa kauniisti viimeiset kultaiset säteensä alas pellon notkoon.
Meillä on pihasta kaadettu kolme huonokuntoista koivua. Yhtenä päivänä suruvaippa oli laskeutunut maistelemaan mahlaa koivun kannosta. Oli niin tuulista, etten oikein saanut tarkkaa kuvaa siitä.
Vuosi vuodelta pidän enemmän posliinihyasinteista. Ne eivät pidä melua itsestään. Terälehdet ovat kuin vanhaa käsinmaalattua posliinia.
Meidän 10- vuotishääpäiväpuu, lehtosaarni, on kasvanut neljässä vuodessa komeaan mittaan. Otin jälleen kuvan huopapintaisista silmuista. Niistä se on helppo tunnistaa, kovin monella muulla puulla ei ole täysin mustia silmuja.
Minä sitten tykkään leskenlehdistä! Ne on niin pikkutarkan hienostuneita. Jossain päin maailmaa olisi varmasti käyttöä kauniille kevätkukkijalle, joka kesäksi tekee suuret maata peittävät lehdet... Ne voisivat olla ihan piakallaan jossakin varjotarhassa suuren puun aluskasvina.
Valkovuokot aloittelevat myös kukintaansa joutomaalla. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että valkoiset kukat eivät oikein olleet valokuvassa edukseen. Valkovuokko on hurjan kaunis myös takaa, terälehden tyvessä on aavistus punaviolettia.
Tietääkö joku, kuka osaa tehdä näin jämptejä ympyröitä koivun kaarnaan?
Yhden kaadetun koivun kaarna on täynnä pieniä pyöreitä koloja. Jotenkin suorastaan taiteellisen näköistä.
Joko mainitsin, että sinivuokot on ihania. Niiden muoto hipoo täydellisyyttä.
Pikkupuutarhurin kukkamaassa asustaa yksi pieni punavuokko. Meillä oli semmoinen joskus aiemminkin, mutta se on kadonnut johonkin elämän melskeissä. Tämän punavuokon kantaäidit ovat kotoisin Lohjalta isäni kotimaisemista.
Tänään pongasin neitoperhosen, ohdakeperhosen ja nokkosperhosen. Kaksi jälkimmäistä olivat liian arkoja kuvattavaksi, mutta neitoperhon kuvan sain talteen.
Tässä meidän puutahakoira Fiinan tyypillinen ilme. Hän tulee aina seuraksi, kun istun johonkin.
Mutta kuvaamisesta hän hermostuu, ja alkaa nuolla outoa ääntä pitävää kameraa.
Hän ei viitsi olla kauaa kuvattavana, vaan lähtee omiin hommiinsa. Tänään myyrästäjää onnisti. Ja puutarhassa on yksi kuoppa lisää. Eiköhän niitä kuoppia hehtaarin tontille muutama mahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommettisi tekee iloiseksi!